Ritva Rähmönen ja Jorma Uotinen

Ritva Rähmönen | creative, soul seeker

Kutsumusammattilaiset

Kun creative Ritva Rähmöseltä kysyttiin, kenen hänelle merkityksellisen ihmisen kanssa hän haluaisi keskustella, vastaus oli empimättä Jorma Uotinen. ”Meillä molemmilla on juuret Porissa ja suuri rakkaus kulttuuriin”.

Tinkimättömät taiteen, teatterin ja tanssin rakastajat kohtasivat Jorman kauniissa kodissa ja keskustelivat töistään, lapsuudestaan ja asenteestaan elämään.

Hansdotter-kangaskassi sisälsi tuliaisia Kokkisodan tyyliin: kuohuviiniä ja hernekeittoa.

Ritva: Muistan sinut jo Porista, jossa asuin varhaislapsuuteni. Perheemme asui Porin teatterin pihapiirissä, jossa isäni työskenteli näyttelijänä ja äitini narikassa. Sinäkin näyttelit ja tanssit siellä.

Jorma: Asuitte sen tiilitalon yläkerrassa, muistan. Näyttelin isäsi kanssa muutaman kerran ja muistan myös äitisi. Täällä Pohjantähden alla -näytelmässä isäsi näytteli isääni. Minun tehtäväni oli antaa hänelle puhtaat vaatteet, kun hän palasi vankileiriltä.

R: Teatterilta on muutenkin paljon muistoja, sillä olin aina siellä mukana. Meillä ei koskaan ollut lastenhoitajaa.

J: Ei meilläkään. Olen yksinhuoltajan lapsi, ja me lapset olimme paljon keskenämme. Siskoni haki minua tarhasta, ja välillä uin Eetu Salinin patsaalla olevalla suihkulähteellä matkalla kotiin.

Keskustelu kupli Jorman tyylikkäässä, taiteen täyttämässä kodissa. Kuohuvaa kilisteltiin kauniista Nanny Stillin taidelaseista.

R: Mielikuvissani lapsuusaikani on hyvin onnellinen. Porin teatterissa näytteli tuolloin monta pariskuntaa ja siellä oli hyvin tiivis yhteisö. Näistä muistoista varmaankin syntyy tarve käydä Porissa edelleenkin.

J: Niin se Pori kummittelee, ei siitä vain pääse eroon (nauraa). Ja se murrekin on erikoinen. Kun sinne menee, alkaa heti puhhuu porrii.

R: Toinen hyvin merkityksellinen paikka minulle on Tampereen Työväen Teatteri, sillä syntymäni aikaan isäni aloitteli siellä uraansa Eino Salmelaisen opissa. Nyt TTT on asiakkaani. Minulla on muitakin kulttuuriin liittyviä asiakkaita, joihin suhtaudun suurella ammatillisella intohimolla.

J: Silloin on kyse elämäntyöstä eikä vain palkkatyöstä. Siinä on ero, tekeekö työtä sydämellään ja intohimosta vai pelkkää palkkatyötä, kuten moni joutuu tekemään.

R: Kyllä. Käyntikortissani tittelini on creative soul seeker, ehkä se kuvaa jotain sielukkuutta ja intohimoa, jota tässä työssä voi kokea. Muissakin asiakkuuksissa kuin vain kulttuuriasiakkaissa.

J: Tuohan on hieno! Minusta työssään tärkeää on pitää avoin mieli ja riittävä uteliaisuus uutta kohtaan.

Aina välillä Ritvalta kysytään, miksi hänestä ei tullut näyttelijää perhetaustastaan huolimatta. Ehkä juuri siksi.

R: Jos oppimisen halu säilyy, silloin asioihin voi syttyä aina uudelleen.

J: Kyllä. Niin kauan on hyvä, kun oma asenne ei ole että ”kyllä tämä on jo nähty”. Aina on mahdollista löytää itsestään ja projekteistaan uutta. Niihin voi saada toisia, syvempiä sisältöjä.

R: Minulta on joskus kysytty, miksi minusta ei tullut näyttelijää. Se vaatii tietysti taitojakin, mutta minua ei myöskään kannustettu näyttelijän uralle. Ehkä minut haluttiin pitää pois siitä ammatista, sillä perheessäni tunnettiin toki näyttelijän työn särmikkäät puolet: epäsäännöllinen työ tuo perhe-elämään omat haasteensa.   

J: Minä ajattelen niin, että taitoja kyllä oppii, mutta täytyy olla intohimo siihen mitä tekee.

R: Sinulla intohimoa oli jo pienestä pitäen.

J: Olin jo 5-vuotiaana voimakkaan esiintymishaluinen ja menin kaikkiin mahdollisiin kilpailuihin. Olin varmaankin 12-vuotias, kun halusin osallistua iskelmälaulukilpailuun, mutta tuomarina ollut Eino Grön ei päästänyt. Menin soittamaan hänen ovikelloaan ja kysyin, saisinko osallistua. Eino katsoi minua ovenraosta ja totesi, että ehkä pitäisi vielä muutama vuosi odottaa. Se ei kuitenkaan ollut mikään tenavatähtikilpailu.

Myös Turun kaupunginteatterista on tullut Ritvalle hyvin tuttu ja rakas paikka.

R: Hauska tarina. Minun täytyy sanoa, että en ole missään nimessä menettänyt mitään katsomon puolella. Olen ammentanut sieltä valtavasti ja saanut paljon elämyksiä. Teatterissa katson, miten näyttelijä eläytyy esitykseen ja vaistoan sen tunteen. Vuorovaikutus katsojan ja esiintyjän välillä on kiinnostavaa.

J: Siitähän se lopputulos syntyy. Esityksellä ei ole virkaa, jos kukaan ei katso sitä. Taideteos saa täyttymyksen vasta kun joku näkee ja kokee sen.

R: Olet puhunut julkisuudessa jonkin verran rohkeudesta. Mieleeni on jäänyt eräs luento, jonka annoit Turussa tästä aiheesta.

J: Annoin vastikään rohkeus-teemaisen haastattelun, jossa toimittaja jäi hirveän paljon kiinni siihen, mitä minulla on päällä. Sanoin, että eihän se ole mikään rohkeuden osoitus, jos sulla on vähän erilainen hattu kuin toisilla, kyllä se on jossain syvemmällä ihmisessä.

R: Minäkin koen rohkeuden ihan muuna. Olen temperamentiltani pohjimmiltani ujo, ja minulle rohkeus on sitä, että uskaltaa kohdata uusia tilanteita ja tehdä asioita uudella tavalla tai uudesta näkökulmasta.

J: Juuri niin. Se on rohkeuden osoitus, että uskaltaa tarttua ennen kokemattomaan ja näkemättömään, eikä se, että pukeutuu ruudullisiin housuihin. Toisaalta kerran Porissa minua ei päästetty näytöksen jälkeen sisään ravintolaan, koska minulla oli ruudullinen takki. Portsari sanoi, että “ei meille tivolitakissa pääse”. Minusta se oli loistava oivallus häneltä. Tivolitakki – voisin laittaa sen vaikka kirjani nimeksi.

Silmälaseista pitää aina keskustella! Anneli Saariston 70-vuotisjuhla- konsertissa Turun konserttitalossa, jossa majaansa pitävä TFO on yksi Ritvan asiakkuuksista.

R: Pääsimme kuvaajamme Valentinan kanssa nauttimaan Turun konserttitalolla Anneli Saariston 70-vuotiskonsertista, jossa sinäkin esiinnyit. Konsertti oli aivan huikea ja hyvin hauska. Mietin siinä katsomossa istuskellessani, millaista on olla lavalla siinä hypessä, kun yleisö on aivan liekeissä.

J: Se on hirveän palkitsevaa, kun ihmiset ovat liekeissä ja nousevat taputtamaan seisaaltaan. Silloin tulee tunne, että ei tässä olla turhaa työtä tehty.

R: Minullekin palkitsevaa on se, että asiakas on tyytyväinen. Tässä työssä asiakas on se katsoja, joka pitää hurmata.

Kili kili, kiitos Jorma!

Olen viettänyt lapsuuteni teatterin lämpiössä, katsomossa ja narikassa, ja kodin ilmapiirissäkin on ollut tiivis teatteriyhteisön vaikutus. Se lienee jättänyt tämän mieltymyksen ja kiinnostuksen teatteriin ja kulttuuriin.


Rakasta
1 vote, average: 1,00 out of 1 1
Loading...
Jaa